Kirjoitan blogia ensimmäistä kertaa elämässäni, teen tämän nimettömänä enkä kerro taustatietoja juuri ollenkaan. Eli asiat jotka paljastan itsestäni: Olen toistaiseksi alaikäinen tyttö (kirjoittaja nimestä huolimatta), joka on joutunut kokemaan asian, mitä kukaan ei koskaan elämässään saisi kokea. Noin 2 vuotta sitten, minun ja monen muun ystäväni henkeä uhattiin, (en aijo kerätä sääliä, vain kertoa ihmisille todellisia asioita mielenterveys ongelmasta.) kamalalla tavalla. Tapahtuman jälkeen emme meinanneet saada ollenkaan kriisiapua pyynnöistä huolimatta, kun sitä saimme oma kertani oli vain selkääntaputus "reipas tyttö olet kyllä sinä elämässä pärjäät, soitat jos jotain tulee". Kun tapahtumasta oli kulunut viikko olin suurien ongelmien kynsissä, suuria pelkotiloja, ahdistuneisuutta, poliisikuulusteluja ja samassa olisi pitänyt vielä opiskella. Olin umpikujassa.
Muutamaa viikkoa ennen kamalaa tapahtumaa, erosin pitkäaikaisesta poikaystävästäni, (jokaiselle teinitytölle se on maailmanloppu) joka musersi itsetuntoni täysin mitättömiin, eikä sen jälkeen mikään kiinnostanut. Kun kauhuteko tuli ajattelin vain että minun aikani on nyt tullut, ilmoitin vanhemmilleni ja ex-poikaystävälleni rakastavani heitä ja odotin kuolemaa. Ilmeisesti kenenkään aika ei ollut vielä ja selvisimme ilman fyysisiä vammoja.
Tapahtuman jälkeen tuntui kuin eläisi jatkoaikaa eikä millään ollut enään mitään väliä, joten päätin lopettaa syömisen ja korvata sen tupakalla. Vanhempiani huijasin syöneeni aina jossain muualla, tai jos kotona söin niin oksensin kaiken ulos sormet-kurkkuun menetelmällä. Kukaan ei tajunnut millaiset ongelmat minulla on, en edes minä itse, niin kauan kun jaksoin esittää että kaikki on hyvin. Vuosi tapahtuneen jälkeen pelkotilani ja ahdistuneisuuteni kasvoi kasvamistaan, jolloin äitini pisti minut samalle psykologille jolla olin tapahtuman jälkeen käynyt, koko istunnon ajan kysymykset olivat "miltä sinusta tuntuu?" kerroin unestani missä minua jahtaa ihminen, joka minua kohtaan on väärin tehnyt ja kuinka hän unen loppuvaiheessa minut tappaa, heräsin joka yö itkien unestani enkä uskaltanut enään vessassa edes yksin käydä. No psykologin ratkaisu ongelmaan oli että "sinun pitää muuttaa unesi kulkua!" MITENKÄS MUUTAT?!
Päätin etten enään apua tarvitsisi kun on uusi koulu, eikä ihmiset taustojani paljoa tunteneet. Kunnes youtubeen tuli video jossa oli tapahtuman hätäpuhelu... Kaikki kiinnostuneet kuuntelivat sitä luokan ovet auki ja tallenne soi joka puolella luuhistuin vain käytävään itkemään, en pystynyt muuhun. Mutten halunnut hoitoa. Pian video unohdettiin eikä minulla mitään hätää ollut. Tänä syksynä pelkoni palasivat, en uskaltanut olla yksin kotona, käydä yksin ulkona tai vessassa. Jolloin äitini etsi minulle kunnon avunantajan kielloistani huolimatta, ettekä usko kuinka kiitollinen olin siitä äidilleni!! Sain ihanimman terapeutin koko maailmasta, ei turhaa lässytystä eikä sääliä. Olin ikionnellinen.
Terapeuttini teetti minulle testin jossa todettiin että minulla on posttraumaattinen stressihäiriö. ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Traumaper%C3%A4inen_stressih%C3%A4iri%C3%B6 ). Käyntikertani maksaa noin 90€/kerta, joten terapeuttini sanoi minulle että teetämme kelalta minulle B-lausunnon, jolloin kela maksaa suurimman osan käynnistäni ja tapahtumapaikka saattaa maksaa loput.
Olen tapahtuman jälkeen esittänyt kokoajan iloista, vaikka todellisuudessa olen rikki sisältä. Aijon kirjoittaa teille vielä lisää jos olette kiinnostuneita. Kommentteja ja kysymyksiä otan toki vastaan, ja vastailen niihin parhaani mukaan. Toivottavasti tämä asia valaisee hieman edes ihmisten maailmankuvaa:)
